Lopulta pääsimme liikkeelle ja tankin kautta ajoimme nelisenkymmentä kilometriä Wat Phulle - yhdelle Angkorin valtakunnan temppeleistä.
Wat Phulla näimme museon ja nousimme mäkeen rakennetulle temppelille porras portaalta. Ylhäällä (kuninkaan rukoilutasolla) odotti koju palkitsevine virvokkeineen. Myös maisemat olivat upeat.
Don Duvallin Garminiini piirtämä tie olikin sitten yllätys. Olin tulkinnut Donin viestistä, että reitti pelkkää asfalttia, mutta toisin oli. Polku pieneni "Death Highway" -tyyppiseksi poluksi, joka oli välillä pehmeää hiekkaa, välillä katkeaa pehmeää hiekkaa, välillä savea ja välillä mutaa. Ensin kastuivat kengät ja vähitellen myös housut, välillä kuravettä lensi naamalle asti. Tätä hauskuutta keskellä ei mitään jatkui muutamia kymmeniä kilometrejä.
Sitten hiekka parani. Välillä poikkesimme rantapoluille. Mekongin ylityspaikka ei löytynyt ihan heti, vaan lauttaranta oli siirtynyt kilometrin tai kaksi etelään - tai siis se hiekkapolku, joka johti joen piennarta suoraan alas Mekongiin.
Pieni lautta tuli meitä vastaan ja luulimme ylittävämme Mekongin kahdessa erässä, mutta ei. Vanha lautturi ängetytti kaikki seitsemän moottoripyörää ja ukkoa kerralla lauttaan. Kyllähän siihen mahtui kun osa seisoi veneen reunoilla.
Pyörien työstäminen ja ajaminen monierilaisin tekniikoin ulos lautasta ja rinnettä ylös oli illan kuntoaktiviteetti, joka vaati Beerlaot ja huilin heti lauttarannassa.
Vielä parikymmentä kilometriä hotellille saaren toisella puolella, ranskalainen illallinen, iltaoluet ja uni maistui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti